Paloniemen poluilla seestyi mieli

Viime aikoina arki on tainnut hieman kuormittaa. Koska kuormittavat asiat ovat olleet lähinnä vain kivoja ja kiinnostavia, olen havahtunut tilanteeseen vasta viikonloppuisin. Silloin kun on vähän väliä saattanut ärsyttää milloin mikäkin ihan mitätön juttu. Onneksi moiseen ärsytykseen on olemassa ilmainen ja ällistyttävän tehokas lievityskeino: luonto. 

Luonnossa oleskelun terveyshyödyistä intoillaan nyt joka puolella, ja se on kuulkaas ihan mahtavaa. Tuntuu toki äkkiseltään vähän liioittelulta, että jo vartin metsäkävely laskee verenpainetta, mutta näin todella taitaa olla.

Edellisen kerran, kun huomasin turhien asioiden nyppivän mieltä, nappasin mukaani kameran ja pari objektiivia ja suuntasin Lohjalle Paloniemen luontopolulle. Polku kiemurtelee Paloniemen entisen kartanon mailla esitellen alueen luontoa ja kulttuurihistoriaa ja on notkunut lähiseudun kiinnostavien kohteiden listallani jo tovin.

Luontopolun lähtöpiste.

Aivan ensimmäiseksi polku johdattaa suuren, salaman teloman lehtikuusen luo. Riemastuin, sillä lehtikuusilla on erityinen paikka sydämessäni. Osittain se taitaa johtua Pohjois-Karjalassa vietettämistäni lapsuus- ja nuoruusvuosista, sillä lehtikuuset tuovat mieleeni Nils Ludvig Arppen, laivat (jotka jäivät lopulta tekemättä ja näin myös mahtipontisiin mittoihin kasvanut lehtikuusimetsä säästyi), maailman meret ja seikkailut. Osittain taas lehtikuuset tuntuvat erityislaatuisilta siksi, että ne vievät ajatukset loputtomiin jatkuvaan taigametsään. Ja ovathan ne myös aivan mielettömän kauniita puita.

Salaman koettelema lehtikuusi on kuvassa keskellä.

Reitti jatkui pienen pätkän vaahteroiden reunustamaa tietä. Sellaista, jota pitkin pitäisi kopsutella hevoskärryillä pyhävaatteissa.

Puissa oli juuri se täydellisin vihreän sävy, joka niissä on kun hiirenkorvat ovat juuri auenneet lehden muotoisiksi. Lämpimät yöt olivat tuoneet satakielen rytmittämään lehvästön avautumista. Alkuillasta kukaan ei pistänyt parastaan, mutta jähmeää näppäilyä maustoivat mm. pajulintu, kirjosieppo ja laulurastas. Tunnelma oli ihanan seesteinen ja niin oli mielikin.

Tieltä polku kiipesi mäkeä ylös metsän suojiin. Mäen päältä luontopolun kulkijoita tarkkaili rapistunut huvimaja. Hetken aikaa reitti seurasi vanhaa kivettyä ratsastuspolkua. Taas olisi tarvittu kavioiden kopsetta.

Luontopolun kylttejä tutkiessani mietin, että miksi ne usein tehdään vähän hutaisten. Paloniemessäkin  niiden sisältö oli toki kiinnostavaa, mutta visuaalisuudessa tekijät olivat menneet siitä, missä aita on matalin. Lisäksi pitkien selostusten oheen olisin kaivannut selvästi erottuvia muutaman lauseen poimintoja sisällöstä. Näin sellainenkin, jonka mielenkiinto ei riitä koko tekstin tavaamiseen, saattaisi oppia alueen luonnosta vähän kuin vahingossa.

Metsästä polku laskeutui takaisin tielle ja jatkui kostean niityn läpi kallioisempaan maastoon. Niityillä oli opastaulujen mukaan laiduntanut karjaa, mutta nyt maiseman avoimuuden säilyminen oli ihmiskäsien varassa. Jäin miettimään, oliko jokin erityinen syy, miksi alueelle ei ole palautettu laiduntajia. Iso osa polusta kun kulkee muutenkin juuri hakamailla, joita karja on aikoinaan laiduntanut ja joiden kiinnostava kasvilajisto häviää umpeenkasvun myötä.

Paloniemen poluilla tähän aikaan vuodesta parasta olivat puut. Järeät kuuset, lahopuut, kilpikaarnamännyt, kauniit vaahterat ja puun kokoisiksi kasvaneet tammet.

Myöhemmin kesällä ketokukat kirjailevat avoimet alueet. Sitä aion takuulla palata ihmettelemään. Kielojen kukoistusta ja hurmaavaa tuoksua ei tarvitse edes odottaa kauaa. Siellä täällä niiden lehdet puskivat maasta jo suurina, tiiviinä mattoina.

Kilometrin polun kierrettyäni en enää edes muistanut, mikä aiemmin ärsytti. Metsä oli tehnyt tehtävänsä.

Kevät koristi Karkalin

Karkalin luonnonpuisto on minun lähiluonnonpuistoni. Tuntuu hassulta, että luonnonpuisto voi sijaita parinkymmenen kilometrin säteellä kotiovesta. Henkisesti kuitenkin luonnonpuistoista yli tuhannen kilometrin päässä sijaitseva Kevo tuntuu paljon läheisemmältä. Tämä Etelä-Suomen rehevä lehtoluonto jaksaa edelleen, kaikkien täällä vietettyjen vuosien jälkeenkin hämmentää. Aina vain tulee vastaan lajeja, joita en tunnista, maisemia, joiden luulin löytyvän lähimmillään ehkä Skånesta ja tuoksuja, joihin ei liity erityisiä muistoja. Pohjoisessa kaikki on paljon tutumpaa. Tiedän mistä tunturissa kannattaa etsiä sinirikkoja tai sopulinkoloja, ja varvikko tuoksuu pitkän talven jälkeen juuri siltä, miltä varvikon kuuluu tuoksua.

Mutta älkää nyt ymmärtäkö väärin, sillä olen myös täysin rakastunut tähän hemiboreaalisen vyöhykkeen tarjoilemaan eksotiikkaan. Siksi valikoinkin pienen kevätiltaretken kohteeksi juuri Karkalin niemen. Pysähdyin ensin Torholan luolan kohdalle. En kömpiäkseni lumoavaa ilta-aurinkoa pakoon pimeään luolaan, vaan koska muistelin, että luolan ympäristössä kasvaa hempeän punertavia sinivuokkoja. Muistikuvani osoittautui oikeaksi. Muutenkin sinivuokot tuntuivat pirskahtelevan väreiltään, kooltaan ja terälehtien muodoltaankin aivan erityisen monimuotoisina juuri noissa Karkalin metsissä.

Äänimaailma oli lämmenneiden ilmojen mukana kirinyt muutamassa päivässä melkoisen matkan kohti, jos ei nyt ihan kesää, niin ainakin kevään loppumetrejä. Olin kulkenut polkua alle sata metriä, kun kuusikosta oli jo kantautunut pajulinnun haikeaa luritusta, kirjosiepon rytmikkäitä säveliä ja sirittäjän kevätriemua pulppuavaa laulua. Metsä tosin hiljeni nopeasti, kun ohitseni käveli iloinen, vähän suurempi retkiseurue.

Torholan luolalta jatkoin matkaa luonnonpuistoon. Muita kulkijoita ei siellä enää näkynyt ja itsekin olin myöhässä parhaiden kuvausvalojen kannalta. Aurinko oli ehtinyt laskea jo hitusen liian alas. Kiersin vain lyhyen luontopolun, mutta jäin toviksi tunnelmoimaan kosteaan lehtoon sen varrella. Toiveissani oli nähdä pähkinähakkeja, vaan tällä kertaa se jäi pelkäksi haaveeksi. Sen sijaan yksi lempilinnuistani, peukaloinen, singahti läheisen maapuun päälle ja päräytti lyhyen, kiihkeän laulunsa, ennen kuin katosi johonkin kauemmas. Yhtäkkiä havahduin karikkeen rapinaan, joka kertoi, että metsän pohjalla käveli joku. Tähyilin tiheää kasvillisuutta ja pian näin häivähdyksen rapistelijalle kuuluvaa harmaata höyhenystä. Pikkuinen tepastelija meinasi jo hävitä maasta puskevan vehreyden sekaan, mutta lopulta sain siitä paremman näköhavainnon, joka vahvisti arvaukseni: pyy. Harvemmin olen nähnyt niitä tuollaisessa miljöössä.

En taida olla ainoa, joka haluaisi pysäyttää ajan juuri tähän aikaan keväästä. Nämä päivät, kun puihin ilmestyy hento, vaalea vihreys, lehtokukat kiirehtivät ammentamaan auringonsäteitä, ja lämpenevät yöt kuljettavat aina jonkun uuden lintulajin pihapuuhun, sujahtavat joka vuosi ohi aivan liian nopeasti.

Tiedeblogi

Alkuvuoden innostavimpia työjuttuja on ehdottomasti ollut se, että pääsin mukaan Suomen Luonnon #muutos-koulutukseen. #muutoksen idea on opettaa tutkijoita kertomaan tieteestä yleistajuisesti. Vuoden aikana me tutkijat kirjoitamme jokainen yhden pitkän tiedejutun #muutos-verkkolehteen ja pidämme lisäksi blogia, jossa pääsemme kertomaan ajankohtaisista tutkimusaiheista sekä ylipäätään tieteestä ja sen tekemisestä. Oma blogini keskittyy viherkattoihin, joihin olen väitökirjatyössäni uppoutunut. Lisäksi kirjoitan vähän laveamminkin kaupunkiluonnosta ja sen tutkimisesta. Ensimmäinen blogi-kirjoitukseni on nyt julkaistu, eli jos mainutut teemat kiinnostavat, niin käy täällä kurkkaamassa. Samalla kannattaa tutustua muidenkin kirjoittajien blogeihin. Niistä löytyy aika mahtava kattaus kiehtovia aiheita ja mukaansatempaavia tekstejä.

Sveitsiläinen taidonnäyte viherkatosta.

Tässä retkiblogissa jatkuu sama säännöllisen epäsäännöllinen julkaisutahti kuin tähänkin asti. Myös Retkipaikkaan pyrin kirjoittamaan silloin tällöin juttuja. Kuulemma blogia pitäisi päivittää ainakin muutaman kerran viikossa, jos haluaa yhtään laajemman lukijakunnan, mutta sen lisäksi, että kirjoitusaikaa on harmillisesti tosi paljon juttuideoita vähemmän, en oikein osaa julkaista "tikusta asiaa"-materiaalia vain päivittämisen takia. On kuitenkin ollut hauska huomata, että tällaisella harvallakin julkaisutahdilla tänne eksyy lukijoita aina uuden jutun ilmestyttyä. Lisäksi se ilahduttaa, että moni päätyy blogiini googlen kautta, ilmeisesti etsiessään jonkun tietyn retkikohteen tietoja. Toivottavasti tähänastisista jutuista on ollut iloa ja ehkä inspiraatiotakin!